Elokuva-arvio: Raja 1918

Katsoin tänään keskiviikkona muiden historianopiskelijoiden kanssa elokuvan Raja 1918. Tekee mieli kirjoittaa filmipätkästä oma arvostelu. Ja miksipä ei?

Tämä tulee olemaan minulle uusi aluevaltaus, mutta rakenteellisen kritiikin antaminen on lempipuuhiani. Tuleepa samalla harjoittelua seminaaria varten.

"Oikeita", ammattilaisten tekemiä elokuva-arvosteluja on internet pullollaan, joten en rupea nyt selostamaan elokuvan juonta. Tämä on vain minun subjektiivinen näkemys.

Päänäyttelijöiden roolisuoritukset jäivät ontoiksi ja melkoiseksi sekundakamaksi. Eikä kyse ole vain siitä, että itse roolihahmot jäivät kaukaisiksi, joihin ei oikein ole samaistuminen. Bahne ja Haapkylä lukevat koko tekstinsä samalla äänenpainolla, olipa kyseessä sitten iloinen/surullinen/järkyttävä kohtaus. Missä tunteet? Päänäyttelijöiden voidaan sanoa jääneen pelkästään yhden mielentilan esittäjiksi. Yleensä tämä ominaisuus jätetään sivurooleille, kun taas päähenkilöiden persoonia syvennetään.

Muutamat sivuroolisuoritukset ovat siis äsken mainitullani mittarilla onnistuneita: pehmeä, ”eiköhän tämä tästä/jospa se siitä kuitenkin” –tyyliin fundeeraava vääpeli Muranen (H-P Björkman) ja sotahullu, Mauserillansa oikeutta oikealle ja vasemmalle viljelevä luutnantti Suutari (L. Nurkse) ovat nappisuorituksia yhden luonteen rooleiksi.

Liityn sankan joukon jatkoksi ja kehun venäläisen näyttelijän, LEONID Mozgovoin suoritusta majuri Gentschinä. Neuvostoliittolaisen näyttelijäkoulun tuoma kyky ja taito näytellä myös ilmeillä, eleillä ja äänellä on kuin kukkiva keidas muiden näyttelijöiden aavikkomaisen kuivien dialogien joukossa. Sen kuuluisan venäläisen intellegentsian ruumiillistumana Gentsch myös puhuu sen suulla syvällisiä (täydet pisteet Donnerille&Bardylle filosofiasta): hän ei erottele rajan seudulla liikkuvia ihmisiä kielen tai univormun perusteella, vaan näiden sivistystason, puhuen barbaarisista sotilaista ja henkevästä sivistyneistöstä. Jussi -ehdokkuus parhaasta miessivuosasta 2008?

Epäonnistumisiin kuuluu mielestäni Risto Kaskilahden takinkääntäjän rooli. Mertarannan isännöimästä urheiluviihdeohjelmasta tunnetuksi tullut impulsiivinen ja räiskyvä Jäsen Är ei mielestäni päässyt oikeuksiinsa tässä sekundassa. Tohtori Perret, tarinan surullisen hahmon ritari, oli sen sijaan paikallaan. Häntä näytellyt Orvo Björninen ei kuitenkaan loistanut ja korosti venäläisittäin hieman epäuskottavasti, mutta osasi välittää sen kuolemaa pakenevan pelonsekaisen tunteen. Tommi Korpelan esittämä haavoittunut punakomentaja oli pelkkänä ”aasinsiltana” Bahnen ja Haapkylän välissä.

Repliikit olivat muuten paikoittain nappiosumia. Murasen ”Kärsiskös ehottaa herra kapteenille, ettei hosuttais?”, Gentschin huokaus ”Suomen suurruhtinaskunta…”. Bahnen esittämän Maaria Linnun kuulustelussa sanoma tahaton anekdootti tulee varmasti elämään lentävänä lauseena historianopiskelijoiden keskuudessa vielä valovuosienkin kuluttua: ”En ole valkoinen enkä ole punainen, vaan olen väritön humanisti.” Yleisö vastasi kuuluvalla joukkonaurulla.

Tässä välissä täytyy muuten hieman haukkua yleisöä: naurua tuli aivan liikaa ja joitakin kertoja myös hieman sopimattomissa, eikä edes kovin hauskoissa paikoissa (Perret´in ”Miten täti jaksaa?” kärsi inflaation jo toisella mainintakerralla). Jokaisella on tietysti omanlaisensa huumorintaju, mutta tällaisissa tilanteissa jokaisen toivoo sälyttämään arvokkuutensa ja muita matkivaksi laumaeläimeksi tekeytymisen sijasta pitävän mölyt mahassaan.

Lavastus oli hieno. Mitä käsikirjoitukseen tulee, niin loppujen lopuksi elokuvaan yritettiin mahduttaa aivan liikaa tapahtumia ja juonenkäänteitä. Alastomien naispunavankien tuleminen palavasta ladosta oli ylivoimaisesti elokuvan oudoin kohtaus. Olen yrittänyt selittää itselleni tapahtuman loogisuutta sillä, että nakuilu oli vain ovela manööveri valkoisten sotilaiden hämäämiseksi. Yksiselitteinen teoriani horjahti, kun sain tietää alastomuuden olevan ohjaaja Lauri Törhösen fetissi. Pelottavaa…

Summa summarum: Kokemus oli todella hyvä! Metrian salit videotykkeineen ovat kuin luotuja tällaisille tempauksille. Tästä voisi tehdä oikein perinteen ja lähteä sotapolulle Montun leffailtoja vastaan. Nautittavan kokemuksen viimeistelivät Jarkon tarjoamat makeiset. Leipää ja sirkushuveja jatkossakin!

Hyvää joulua!

Venäjällä vietetään joulua 7.1. Mitään outoa tässä asiassa venäläiset eivät kuitenkaan näe, sillä ortodoksisen joulun ajankohta on yhtä normaali, kuin lännessä vietettävä Tapaninpäivä.

Kahden viikon "myöhästyminen" jountaa juurensa antiikin Roomaan. Julius Ceasar päätti aikoinaan korvata hankalan kuukalenterin, jossa oli 355 päivää. Hän käski aleksandrialaisen matemaatikon Sosigeneen tehtäväksi laatia paremman. Tämän tuloksena oli 365,25 vuorokauden pituinen kalenterivuosi. Joka neljäntenä vuonna vuoteen vain liitettiin ylimääräinen karkauspäivä.

Tämä uusi "juliaaninen" kalenteri oli silti 0,0078 vrk eli 11 min 14 s. liian pitkä. Niinhän siinä sitten kävi, että 1500 vuodessa ylimääräistä aikaa kerty roikkumaan ilmaan peräti 10 vuorokaden verran. Niinpä paavi Gregorius XIII laati aikansa oppineiden avulla "gregoriaanisen" kalenterin: vuonna 1582 palattiin kymmenen päivää kalenterissa taaksepäin. Tämä herätti paikoin närää talonpojissa, sillä nämä uskoivat virkamiesten "varastaneen" 10 päivää heidän elämästään.

Venäjällä juliaanisen kalenterin käyttöä jatkettiin. Kerrotakoon sellainen tapaus 1900- luvun alusta, kun Venäjän Keisarikunnan olympiajoukkue myöhätyi (luultavasti Tukholman vuoden 1912) kesäolympialaisista kahdella viikolla juuri tämän kyseisen aikaeron takia. Vasta Neuvostoliiton omaksui uuden luvun 1918. Venäjän ortodoksinen kirkko sen sijaan pysyi yhä ajassaan. Tällöin juliaaninen kalenteri edisti jo 14 päivää. Silti ortodoksisessa kalenterissa joulu on merkitty 25:ksi joulukuuta.

´

Selkisikö? No hyvä!

Hyvää joulua!

Uusi kirjoitus

Laitoin uuden tekstinpätkän Minun Venäjäniin.

Miljonäärikoira: 40 vuotta myöhemmin

Olin viettämässä luppoaikaa internetissä, kun törmäsin tähän neuvostopiirrettyyn. Vuoden 1964 animaation tarkoituksena on kertoa kapitalismin materialisesta perimmäisolemuksesta.

Päässäni alkoi raksuttaa ja muistin erään samankaltaisen tapauksen sattuneen vähän aikaa sitten. Pieni googletus oli paikallaan ja voilá.



Että tällaista. 60 -luvulla koko tapauksen mahdollisuutta olisi varmaan pidetty järjettömänä.

Taidemaailman Hangon keksi

Mikä on Mona Lisa? kysyisi joku osanottaja Jeopardy -televisiovisailussa vastaukseen: Se on taidemaailman suurin arvoitus. Vaikka Leonardo da Vincin 1500-luvun alussa maalaamasta taulusta tehtiin männä vuonna surkea elokuvakin, mielenkiinto tuota taidemaailman Hangon keksiä kohtaan ei näytä laantuvan. Ja tämän suurimman arvoituksen suurin arvoitus taitaa olla Mona Lisan hymy. Miksi hän hymyilee? Käydään läpi tutkijoiden muutamia hypoteeseja:

- Mona Lisa hymyilee ilosta. Häntä varmaan viihdyttivät poseerauksen aikana soittajat, laulajat ja narrit.

- Aatelinen Mona hymyilee halveksien rahvaita ihmisiä.

- Nainen on raskaana ja on siksi tyytyväinen.

- Giocondan vino hymy johtuu hänen puolihalvaantuneesta ruumiista. Halvaantuminen käy kuulemma ilmi hänen istuma-asennosta.

- Mona odottaa, että pierupilvi saavuttaisi maalaajan (!).

- Hymy on tyypillinen etuhampaattomille. Huulessa näkyvä arpi onkin joidenkin tutkijoiden mukaan tylpän esineen synnyttämä. Mona olikin pahoinpidelty!

- Malli kärsi bruksismista, eli pakonomaisesta hampaiden narskuttelusta.

- Tylsin versio lienee kuitenkin todennäköisin: renessanssitaiteessa kaikki hahmot hymyilivät.

Muutakin ovat tutkijat portretin perusteella Monasta väittäneet: että hän olisi kuuro, kärsisi karsastusta (eli kierosilmäisyyttä) ja munuaistentulehdusta ja olisi kaiken kukkuraksi da Vinci itse!

Muun taidemaailman suhtautuminen Giocondaan on hyvin monipuolinen. Ylistäjiä riitti, mutta löytyipä myös dadaisti Marcel Duchamp, joka varusti Mona Lisan viiksillä ja pukinparralla!

Ei enää koskaan kolmatta

1939 - 1945

Yli 60 miljoonan ihmisuhrin ja erityisesti niiden 20 miljoonan venäläisen muistoa kunnioittaen.

Informaatiosotaa ja virtuaalipatsaita

Viime viikon kuuma peruna oli kieltämättä Tallinnan Pronssisen sotilaan ympärillä vappuviinin tapaan kuohuva tilanne. Jos tähänkin pitää kertoa oma kanta, niin mainittakoon, että eipä olisi ollut koko sekamelskaa, jos suuri ja mahtavaTM eläisi vieläkin. Hekoheko. Näin menetetään viimeisetkin virolaisen lukijakunnan jäsenet.

Mutta vakavasti puhuen: virolaiset nostivat itse kissan pöydälle, kun Viron valtiovalta pystytti pari vuotta sitten muistomerkin natsien Waffen-SS -joukoissa taisteilleille virolaisille. Maailmanyhteisön (eikä edes pelkästään Venäjän) mulkaisun jälkeen muistolaatta poistettiin. Samalla joku nationalisti heitti ilmaan ajatuksen, että Pronssisen sotilaankin on lähdettävä: jos ei meillä saa olla, niin ei sitten muillakaan.

Enää on vaikea saada selvää sitä, milloin asia tarkalleen ottaen pulpahti esille juuri tänä vuonna. Silloin kuitenkin viesti oli selkeä: patsas on POISTETTAVA. Siitähän se resonanssi alkoi. Tilanne alkoi kärjistyä, mutta Viron hallitus ei enää perääntynyt - joko arvovaltasyistä tai mistä lienee. Puheisiin tehtiin vain pieni korjaus: patsas on SIIRRETTÄVÄ. Venäläiset sen sijaan pääsivät hyvään vauhtiin ja mitään liikkumavaraa ei enää toimintasuunnitelmiin tehty.

Kuka on syyllinen? Vastausta on vaikea antaa. Kaikki ovat tehneet virhearviointeja ja uppiniskaisesti pitäneet pintansa taistelupoteroissaan. Niin Viron ja Venäjän valtiovalta kuin viron venäläisetkin. Viikonlopun mellakat ovat luku sinänsä. Huligaanit OY tekivät hyvin tilaustyönsä ja poliisi pamputti ihmisoikeusrikkomusten arvoisesti.

Viimeksimainittujen toiminnassa näkee monia yhtymäkohtia Venäjän kollegojen metodeihin Erimielisten marssissa. Yhdellä erotuksella: Venäjällä selvittiin uhreitta. Kansainvälinen yhteisö löytää eroja tapahtumien välillä vielä kasapäin lisää. Ja Virossa kaikki meni tietysti mallikkaasti. Jätetäänpä haudontamyssyyn.

.

Mikä on minun kantani tapahtumiin? Patsas olisi pitänyt jättää rauhaan ja antaa ajan kulua. Sitä mukaa, kun sotaveteraanit olisivat pikkuhiljaa harventuneet, hanke olisi voitu nostaa esille - säästyisivätpä edes vanhukset. Venäjä oli samanlaisessa tilanteessa 90-luvun alussa, kun poliittiset olot olivat suopeita Leninin masoleumin hävittämiselle. Eläkeläiskommunistit taas eivät olleet. Näiden annetaan vielä tänäkin päivänä käydä tervehtimässä ideologisen johtajansa muumiota. Mutta vielä tulee Uljanovin vuoro - se on vain ajan kysymys.

.

Viron Moskovan lähetystöä siis piiritetään. Eestiläiset maitotuotteet ovat pannassa. Informaatiosotaa esiintyy myös virtuaalitasolla: Viron hallitus näkee tietoliikenneyhteyksiensä häirinnässä Moskovan lokitiedoston. Venäläiset ohjelmoitsijat vastasivat mielestäni neuvokkaimmin: Arena -nettiroolipeliin ilmestyi Tallinnan Pronssinen sotilas!

300 puukkojunkkaria

Eivät näytä elokuvakriitikot hirveästi kehuskelevan uutta jenkkiläistä verilöylypätkää 300. Elokuvassa kourallinen spartalaisia jarruttaa kuningas Leonidaksen johdolla ratkaisevasti persialaista tuhatpäistä vandaalilaumaa. Splattereilla onkin tapana upota nykynuorisoon, jotka muodostavat leijonaosan tämän päivän elokuvateattereiden yleisöstä. Historioitsijat löysivät elokuvasta liudallisen epätäsmällisyyksiä. Eivät kriitikoidenkaan arviot ole kannustavia, vaikka he itse yrittävät väittää muuta:

"Kreikkalaista mytologiaa, julmia kuninkaita, urheita sotureita ja kauniita naisia. Sotketaan joukkoon raakaa väkivaltaa, verta, suolenpätkiä ja epämuodostuneita hirviöitä. Maustetaan seksillä, teräksisillä vatsalihaksilla ja ripauksella mustaa huumoria. Tarjoillaan synkissä maisemissa, joissa veri on punaista ja taivas tumma. -- Ja ne erikoistehosteet.. Ne nyt vaan ovat upeita. Veri lentää, maisemat ovat majesteettisen karuja, hirviöt pelottavan aitoja. Mitä muuta voi vaatia? -- Sotureista on tehty autenttisen oloisia tappokoneita, joiden vartaloita on paranneltu maskeerauksen ja tietokonetekniikan avulla. Tuloksena on joukko maskuliinisia tappajia, jotka varmasti osaltaan vetävät puoleensa myös naiskatsojia, joita elokuvan väkivaltaisuus ja raakuus saattavat muuten arveluttaa."

Veren lentämisen ohella tarvitaan myös leipää, tietty. Ja tuon viimeisen lauseen jätän omaan arvoonsa.

"Taistelukentälle mukaan tuotu kamera taltioi säälittä irtoraajat ja verenroiskeet, ja varsinkin ensimmäisen taistelupäivän oopperamaisiin mittoihin kasvava väkivaltabaletti iskostuu mieleen väkisinkin. Hyvä hyvä."

Väkivalta jää pyörimään mieleen pidemmäksi aikaa. Hyvä, hyvä.

"-- ruumispinot kasvavat ja spartalaiset ovat iloisia, kun ovat vihdoin päässeet koulutustaan vastaavan työhön. -- Testosteronia hikoileva ja muskeleita homoeroottisesti palvova tarina on idioottimainen, mutta anteeksipyytelemätön. 300 on verenhimoisessa tyylilajissaan johdonmukainen, kokonainen ja viihdyttävä."

Tarpeeksi alas laskettu rima siis ylittyi. Jippii!

"On sitten makuasia, kuinka kauan jaksaa katsella hidastettuja kuvia puolialastomista miehistä tappamassa täysinpuettuja miehiä. -- pääpaino on vauvaöljyllä valellun Chippendales-ryhmän näköisissä sotureissa."

Kolmensadan muinaiskreikkalaisen puukkojunkkarin edesottamuksista en näillä näkymin halua saada visuaalista esittelyä, vaan Herodotoksen tarinat ja vanhempi elokuva saavat riittää minulle.

Ei pidä unohtaa, että näemme valkokankaalla vain käsikirjoittajan, ohjaajan, tietokonegrafiikon ja muutaman muun nykyihmisen näkemyksen kahden ja puolen tuhannen vuoden jälkeisistä tapahtumista. Virheitä on kosolti. Jos pystyisimme siirtämään aikakoneella Thermopylain solan taistelun veteraanin meidän aikaamme ja näyttäisimme hänelle 300 -elokuvan, sotilas pitäisi koko juttua kehnona vitsinä. Mutta, mutta:

Pata kattilaa soimaa.

Minä juon nyt kahvia!

Tässäpä näin ikivanhan Pauligin "Brasilialainen kahvin luokitustaulukko" -taulun. Ennen vanhaan kahvipavut osattiin luokitella noin silmämääräisesti mm. paahtumisen mukaan

- erittäin hyvin paahtuviin
- hyvin paahtuviin
- sekä huonosti paahtuviin yksilöihin.

Ja kuten kuvastakin näkyy, näiden papujen välillä on vissi ero, jota vain sokea ei huomaa! ;)

Suomalaisten kiintymys kahviin on maailman huippuluokkaa. Vuoden 2002 tilastojen mukaan norjalainen juo keskimäärin vuodessa 10,7 kiloa kahvia. Suomalainen tulee hyvänä kakkosena: 10,1 kg. Pohjoismaat juhlivat oikein kunnolla, kun pronssille yltää Tanska (9,7 kg) ja ensimmäiselle pistesijalle Ruotsi, jonka kansalainen lipittää kaffea 7,8 kilon edestä. Sijat vaihtelevat vuosittain ja lieneekö Suomi ollut ykkönen viime tutkimuksessa.

Kahvin terveydellisyydestä on väännetty kättä iät ja ajat. Ruotsin kunkku Kustaa III piti kahvia vaarallisena myrkkynä. Todistaakseen väitteensä hän järjesti kokeen. Muuan elinkautisvangin määrättiin juomaan päivittäin kupillisen kahvia ja vertailukohteeksi erään toisen lusijan taas kupposen teetä. Lääkäri valvoi koetta ja tarkkaili koekaniinien vointia. Sitäpä sitten odotettiin, kumpi siirtyy ajasta ikuisuuteen ensimmäisenä.

Niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäisenä kuolla kupsahti lääkäri. Sitten Kustaa joutui murhatuksi pippaloissa. Kumpikin vanki eli vanhaksi, eikä heidän kuolemien kohdalla voida puhua kahvin/teen ratkaisevasta merkityksestä.

Toisenlaisen - varoittavan - esimerkin tarjoaa ranskalainen kirjailijasuuruus Honore de Balzac, jonka kuolinsyyksi kirjattiin "ylityö ja kahvin väärinkäyttö". Jopa 15 tunnin työpäivät hän kesti kahvin voimalla, mutta vain 51 ikävuoteen saakka.

Myös kahvikäytön kohdalla voin lämpimästi suositella vanhaa viisautta: kohtuus kaikessa.

Paraskavedekatriafobia

Se on täällä! Perjantai 13! Koko ihmiskunnan epäonnen purkautumispäivä. Joopa joo... Jostain syystä paraskavedekatriafobiaa (perjantai 13. päivän kammoa) potevia ihmisiä on yllättävän paljon, vaikkei siihen ole minun silmissäni mitään syytä.

Jos panet erityisesti merkille luvun 13, olet käynyt menestyksellä
ala-astetta.

Groucho Marx

Historian suurin aivopesu juontaa juurensa vuoteen 1307, kun Ranskan kunkku Filip IV Kaunis (Filip III Rohkean poika ja Filip X Itsepäisen isä) vangitutti Temppeliherrojen ritarikunnan jäsenet, joille hän oli pahasti velkaa. Päivä oli tietenkin perjantai 13. Lieneekö Temppeliherrojen sen jälkeisten suruliputusten tyhmä apinoiminen synnyttänyt myytin kyseisen päivän epäonnesta? Perjantai oli Englannissa virallinen hirttopäivä, mikä lisäsi öljyä tuleen.

13

Ihmisen rahanhimolta ei vältytty tässäkään tilanteessa: 1800-luvun Ranskassa perustettiin järjestö "Neljännettoista". Kun johonkin illalliskutsuun osallistui 13 henkilöä, palkattiin paikalle "neljännestoista". Uskomuksen mukaan joku 13:sta illalliseen osallistujasta kuolee - aivan kuten Jeesuksen ja opetuslapsien viimeisen ehtoollisen jälkeen.

Kolmetoista henkeä pöydässä on tosiaankin kovaonnista, jos emännällä on vain kaksitoista kyljystä.

Groucho Marx

Perjantain demonisoinnissa on vahvasti esillä kulttuurisidonnaisuus:
maya-kansalla 13 kun oli onnen luku. Kaikki riippuu siitä, miten asiaan suhtautuu.

13

Englantilainen amiraliteetti oli kerran päättänyt osoittaa potaskaksi merimiehen keskuudessa vahvasti vallinneen uskomuksen, jonka mukaan perjantai olisi epäonnenpäivä. Uudelle alukselle annettiin nimeksi Friday, se laskettiin vesille perjantaina ja purtilon kapteenin nimi oli tietenkin Friday. Laiva lähti neitsytmatkalleen (ilman muuta perjantaina)... ja katosi. Siitä ei löydetty koskaan pirstalettakaan.

Tarinasta voi vetää johtopäätöken, että laivoja uppoaa päivästä riippumatta. Upposihan Titanic maanantaina 15.4. Ja natsien risteilijä Wilhelm Gustloff upposi 30.1. 1945, vieden mukanaan ennätykselliset 9343 ihmishenkeä. Silloin oli tiistai.

13

On kuitenkin tosiasia, että perjantaita 13. löytyy vuodesta yhdestä kolmeen kappaletta. 3 - 362. Kumpana ajanjaksona saat todennäköisesti enemmän mustelmia?

12.4.

Millä tavalla 12.4. on merkittävä päivämäärä? Mikä virstanpylväs saavutettiin tuona päivänä 46 vuotta sitten? Huippupiirretty antanee vinkkiä:

Gagarin

Jää

Venäläinen ydinkäyttöinen jäänmurtaja "50 vuotta voitosta" laskettiin vesille parhaaseen mahdolliseen aikaan: alkukevään rospuuttokelit sulattavat Itämerestä kohta kaiken jään! Mutta kaipa laiva suunnistaa Jäämerelle, jossa sille on vielä käyttöä. Ja on toki hyvä, kun tämänkin ikuisuusprojekti saatiin päätökseen. Eihän alus (nimestä päätellen) myöhästynyt kuin melkein 12:lla vuodella! Olin melkein törmätä mokomaan titaaniin omalla jollallani. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Jää

Toinen outo tapa on pelata parhaat jääkiekkopelit näin viime tingassa, juuri ennen kuin jalkapallokenttien ruoho vihertyy. Muutenkin jääkiekon ajoittaminen on ongelmallista. Milloin se syntyi? Ja missä?

Jää

1800-luvun lopulla kanadalaiset herrasmiehet päättivät lopultakin kirjata harrastamansa jääpelin säännöt. Entä mistä he keksivät pelata sitä? Ehkäpä siihen innosti alkuperäisasukkaiden pelaama lacrosse? Tai jo skottisiirtolaisten tuoma shinty? Skotlantilaiset varmaan oppivat pelin irlantilaisilta, jotka pelasivat hurlingia. Tai kymreiltä, jotka harrastivat bandoa. Eräänlainen jääpallo oli tunnettu myös Englannissa, kuten Shakespearen Romeo & Julia - näytelmän eräästä fraasista tulee ilmi: "The Prince expressly hath forbidden Bandying in the Verona streets." (Prinssi kielsi pelaamasta bandya Veronan kaduilla) Islantilaista knattreikeria ei tässä yhteydessä oteta tietenkään huomioon, koska se esiintyy vain kansantaruissa ja legendoissa.

Jää

Tilanne mutkistuu, kun siirrytään Manner-Eurooppaan: hollantilaiset pelasivat kolvia 1500-luvulta asti. Luisteltiinpa pallon perässä samoihin aikoihin myös Venäjällä. Sitä edellinen havainto maila&pallo -pelistä tehtiin antiikin Roomassa: paganica oli pikkupoikien keskuudessa jopa niin suosittu, että jokainen tiesi pelin säännöt ulkoa, eikä mitään kirjallista peliohjetta ole jälkipolvien iloksi jäänyt.
Roomaan peli kulkeutui ilman muuta kaiken muunkin kulttuuririhkaman mukana Kreikasta. Sieltä ei ole pitkä matka Egyptiin. Niilin laaksosta löytyy seinäpiirrustus n. vuodelta 2000 eKr. jossa kaksi nuorukaista käyvät tiukkaa vääntöä mailoillaan yhdestä pelivälineestä - olipa se sitten pallo, kiekko tai rinkula.
Japanin kachi ja atsteekkien cheuca jätetään omaan arvoonsa, omille mantereilleen.

Jää

Näin siis lyhykäisyydessään.

Jää

Jos joillekin jäi tämänkin jälkeen jääkiekosta jotain epäselvyyttä, tarjoan pientä näytöstä siitä miten sitä pitää pelata (osa 1. osa 2. 0sa 3.), sekä siitä miten EI pidä.